Tverin Karjalaksi nimitetään niitä Tverin oblastin alueita Venäjällä, joilla on puhuttu karjalan kieltä eli tverinkarjalaa yli 400 vuoden ajan. Tverinkarjalaisten esivanhemmat ovat muuttaneet Laatokan pohjoispuolisesta Karjalasta suurin joukoin sen jälkeen, kun Venäjä oli menettänyt Käkisalmen läänin Ruotsille.
Tverin kaupunki (Neuvostoliiton aikana Kalinin) sijaitsee Helsinki–Moskova-radan varrella, noin 170 kilometriä Moskovasta Pietarin suuntaan. Karjalaiskylät ovat hajallaan radan ja kaupungin pohjoispuolella. Eräiden laskelmien mukaan karjalaiskyliä on ollut jopa lähes 500.
Nykyisten tverinkarjalaisten ortodoksiset esivanhemmat lähtivät Suomesta 1500–1600-luvuilla pakoon Ruotsin valtaherroja ja luterilaista käännytystä. Laatokan pohjoispuolelta, erityisesti Käkisalmen läänistä lähti tuhansia karjalaisia, jotka päätyivät lopulta autioituneisiin kyliin Moskovan luoteispuolelle.
Tverinkarjalaiset elivät vuosisatoja melko eristäytyneinä omissa kylissään. Enimmillään heidän virallinen lukumääränsä oli 169 000 henkeä (vuonna 1933). Muun muassa Stalinin sulauttamispolitiikan johdosta karjalaisten määrä väheni 1930-luvun lopulta lähtien jyrkästi.
On vaikeaa arvioida, paljonko tverinkarjalaisia on nykyään. Viimeksi toimitetussa, vuoden 2010 väestönlaskennassa karjalaisiksi ilmoitti itsensä noin 7400 henkilöä, ja karjalan kielen taitajia heistä on vain murto-osa.
Historia
Karjalaisten muuttoaallot
Tverinkarjalaiset ovat kaukaisia sukulaisiamme, sillä heidän esi-isänsä ovat lähteneet 1500- ja 1600-luvuilla Laatokan pohjoispuolisesta Karjalasta, lähinnä Käkisalmen läänistä, mutta kauempaakin. Tverinkarjalaisten historiaa tutkineen Anatoli Golovkinin mukaan ensimmäiset karjalaiset lähtivät Venäjälle jo 1300-luvun alkupuolella Viipurin Karjalasta, kun Pähkinäsaaren rauha oli jakanut Karjalankannaksen kahtia ja piispa Hemming alkoi kastaa ortodoksisia karjalaisia roomalaiskatolisiksi.
Ensimmäinen varsinainen muuttoaalto nousi 1570-luvulla Ruotsin yrittäessä valloittaa Käkisalmea, mikä onnistui 1580. Käkisalmen eteläläänin taloluku aleni silloin 489:llä, ja Käkisalmen kaupungista katosi 800 perhettä, mikä merkitsi yhteensä noin 6400 henkeä, kertoo joensuulainen professori Veijo Saloheimo, joka oli Suomessa tverinkarjalaisten vaellusten merkittävin asiantuntija. ”Venäjä tarvitsi karjalaisia asuttamaan autiomaita. Moskovan ja Laatokan välillä oli paikoin alle 10 prosenttia maasta viljeltynä. Jo tämän sodan aikana houkutteli tsaari Boris Godunov karjalaisia, ja väen puute jatkui seuraavienkin sotien aikana”, kirjoittaa Saloheimo.
Kymmeniä tuhansia vaeltajia
Suurin muuttoaalto alkoi Stolbovan rauhan 1617 jälkeen, jolloin Ruotsista oli jälleen tullut alueen hallitsija. Ruotsi yritti silloin vähentää Moskovan patriarkan vaikutusta Käkisalmen läänissä, mikä Venäjän propagandassa tulkittiin pakkokäännyttämiseksi. Venäläiset lupasivat tulokkaille verovapauksia sekä siemenviljaa ja kotieläimiä heidän taloutensa tukemiseksi. Venäjä myös lunasti vuonna 1649 pari tuhatta perhettä torjuakseen Ruotsin vaatimukset karjalaisten palauttamisesta. ”Stolbovan rauhan jälkeisiä muuttotapauksia kertyi Käkisalmen läänistä kaikkiaan yli 6000, mikä vastaa noin 30 000 henkeä”, kirjoittaa Veijo Saloheimo v. 2010 ilmestyneessä kirjassaan Entisen esivallan alle, uusille elosijoille. ”Pääosa näyttää lähteneen omasta aloitteestaan, mutta vuonna 1657 vei venäläinen sotaväki Laatokan rannikon väkeä mukanaan”, kertoo Saloheimo.
Venäläiset ja ruotsalaiset pitivät tarkkaa kirjanpitoa väestöstään, ja näiden väestöluetteloiden perustella voidaan kertoa, kuinka paljon karjalaisia mistäkin kylästä lähti. Professori Veijo Saloheimo julkaisi edellä mainitussa kirjassa uusimmat tutkimuksensa siitä, mistä kylistä karjalaiset lähtivät ja minne he Venäjällä päätyivät. Hänen muuttoluettelonsa ovat myös tällä sivustolla.
Karjalaisten kolmas muuttoaalto sijoittui suuren Pohjan sodan ja vuonna 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeiseen aikaan. Yhteensä Tverin maille on arvioitu muuttaneen jopa noin 20 000 ihmistä.
Maaseudulla kieli ja tavat säilyivät
Karjalaiset ohjautuivat Venäjällä Tverin kaupungin liepeille ruton ja sotien autioittamille alueille. Joskus karjalaiset antoivat kylille uudet nimet: Huttu, Mämminä, Humala, tai venäläiset ristivät ne karjalaisten mukaan: Staro-Karel’skoje, Kalelo-Koševo, Karel’ski Gorodok.
Karjalaisista tuli vauraita talonpoikia, kruununtalonpoikia, joilla oli hevosia, lehmiä, lampaita. Karjalaiset myös rakensivat talonsa eri tavalla kuin venäläiset, asuinhuoneiden lisäksi monet taloustilat rakennettiin saman katon alle. Edelleen Tverin Karjalassa saattavat kotieläimet asua samaan katon alla kuin ihmisetkin, tosin omassa päädyssään.
Mustat kylyt, perinteisten piirakoiden leipominen, käsityötaito ja karjalan kieli säilyivät hyvin näissä oloissa vaikeuksista huolimatta. Sodat eivät kuitenkaan yltäneet Tverin Karjalaan saakka, ei Napoleonin eikä Hitlerinkään. Tosin Venäjän vallankumouksen aikoihin tverinkarjalaiset kapinoivat uutta järjestystä vastaan.
Lyhyt kukoistus, pitkä unohdus
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) politbyroo päätti perustaa Karjalaisen kansallisen piirin heinäkuussa 1937. Oma lehti Karel’skaja pravda – Karielan tosi alkoi ilmestyä. Toiminta kulttuurin, koulutuksen ja maatalouden alalla oli vireää. Tverinkarjalaisten saavutukset olivat esillä jopa maatalousnäyttelyssä Moskovassa.
Helmikuussa 1939 NKP päätti kuitenkin yhtäkkiä lopettaa koko piirin ja karjalaisuusliikkeen aktivisteja syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja vastavakoilusta vieraan valtion – eli Suomen – hyväksi. Kaikkiaan pidätettiin noin 400 henkeä, joista 136 vangittiin. Kuusi henkeä kuoli vankeudessa. Karjalaiset unohdettiin täysin 50 vuodeksi.
Kieli säilynyt 400 vuotta
Tverinkarjalaisten kylissä elettiin suojattua elämää, ja 1900-luvun loppupuoliskolle asti monet oppivat venäjän kielen vasta koulussa. Tverinkarjalaiset puhuivat karielaa, kuten he kieltää nimittävät.
Kirjakieli alkoi kehittyä uskonnon myötä. Kun karjalaiset eivät osanneet venäjää eivätkä papit karjalaa, niin karjalaiset papit ryhtyivät kääntämään rukouksia ja muita uskonnon harjoittamiseen liittyviä tekstejä karjalaksi. Viimein Kozlovan pappi Grigori Vvedenski käänsi yhdessä Kavin papin M. A. Zolotinskin kanssa Matteuksen evankeliumin kirkkoslaavista karjalaksi, ja käännös painettiin vuonna 1820.
Tverinkarjalaisuuden kukoistusaikana 1930-luvulla laadittiin aapinen ja lähes sata karjalankielistä kirjaa, ja kieltä ja kirjallisuutta opetettiin melkein 200 koulussa. Kaikki kuitenkin päättyi saman vuosikymmenen lopulla, jolloin ensin esitettiin, että kirjaimisto muutettaisiin kyrilliseksi, ja lopulta kieli kiellettiin kokonaan. Opetus lopetettiin, karjalankieliset kirjat poltettiin.
Nykypäivä
Uusi alku ja Kulttuuriautonomia
Heti kun olot Venäjällä alkoivat muuttua 1980-luvun lopulla, tverinkarjalaiset heräsivät. Vaikka heidän määränsä on vuosien aikana radikaalisti vähentynyt, ei kieltä ja kulttuuria kuitenkaan ollut unohdettu. Esimerkiksi tverinkarjalan sanakirjaa oli valmisteltu vuosia kaikessa hiljaisuudessa.
Neuvottelut karjalan kielen ja kulttuurin elvyttämisestä alkoivat jo lokakuussa 1989, ja Tverin Karjalan kulttuuriseuran perustava kokous pidettiin lokakuussa 1990. Ensimmäinen uusi aapinen Bukvari ilmestyi vuonna 1992 Tverin oblastin ja suomalaisten tuella. Sen kirjoitti kulttuuriseuran puheenjohtaja Mihail Orlov. Aleksandra Punžinan Tverinkarjalan sanakirja ilmestyi vuonna 1994, Zoja Turičevan Armas Šana vuonna 1996. Karjalan kielen opetus aloitettiin kouluissa, tosin opiskelu oli vapaaehtoista.
Kotiseutumuseot perustettiin kuuteen kylään, ja laulu–soitto- ja tanssiyhtyeitä syntyi spontaanisti niin, että tänään niitä on jo kymmeniä. Radio-ohjelmia lähetettiin tverinkarjalaksi. Karielan Šana -lehti ilmestyi vuosina 1996–2017. Sen päätoimittajan Ljudmila Gromovan oppikirja Aiga lugie i paissa karielakši ilmestyi vuonna 2002, ja se on myös verkossa http://aiga.tverlib.ru/main.htm.
Kun Venäjän federaatio vuonna 1996 hyväksyi lain kansallisesta kulttuuriautonomiasta, tverinkarjalaiset ehtivät ensimmäisinä anomaan kulttuuriautonomiaa. Se perustettiin marraskuussa 1997, jolloin Tverinkarjalaisten kulttuuriseura muuttui Tverinkarjalaisten kansalliseksi kulttuuriautonomiaksi. Verkkosivun www.tverinkarielat.ru kieli on vain venäjä.
Tänään
Suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten puhujien määrä on supistunut viimeisinä vuosikymmeninä. Niin myös karjalan. Tverissä karjalan puhujien määrä on romahtanut rajusti. Ilahduttavaa on se, että kieltä ainakin harrastetaan erilaisissa kerhoissa sekä kaupungeissa että kylissä, usein kirjaston yhteydessä. Yhdessäkään koulussa ei kielen opetusta ole tällä hetkellä. Olisi mukava tietää, kuinka paljon karjalaa puhutaan perheissä, kuuleeko sitä arkielämässäkin vai vain erilaisissa tilaisuuksissa.
Tverinkarjalaksi on kuitenkin julkaistu useita kirjoja, joista muutamaa on yhdistyksemme ollut mukana tukemassa. Kielen (uudellen) opettelua varten on myös laadittu uusia oppikirjoja, joista tässä voisi mainita Irina Novakin ja Irina Komissarovan oppikirjan Miun harpaukšet karielan kieleh ja Irina Novakin kielioppikirjan (venäjäksi).
Ilahduttavaa on myös se, että innostusta sekä kielen elvyttämiseen että tverinkarjalaisen kulttuurin säilyttämiseen tuntuu olevan kiinnostusta nuortenkin keskuudessa. Akateemikko Pertti Virtaranta sanoi silloin, kun tverinkarjalaisten kulttuuriseuraa perustettiin, että tverinkarjalaiset tarvitsevat suomalaisten tukea.
Se on tänäänkin meidän tehtävämme.
